Yhteisöllisyys verkossa

Internet on ihmisten verkko, sosiaalisuuden turboahdin. Sosiaalisessa mediassa meitä koukuttaa nimenomaan yhteys toisiin ihmisiin. 

Sosiaalisen median algoritmeja syytetään “kuplautumisesta” eli siitä, että käyttäjät löytävät ja verkostoituvat samalla tavalla ajattelevien ihmisten kanssa. Toisaalta näin ihmiset ovat löytäneet samoista asioista kiinnostuneita ihmisiä paljon tehokkaammin kuin koskaan ennen.

Internet toi ensimmäistä kertaa yhteen alakulttuurien harrastajat ympäri maailman. Internetin myötä monelle anime-nörtille, etnonationalistille ja niittyaktivistille selvisi, ettei hän ollutkaan ainoa aiheesta kiinnostunut ihminen maailmassa.

Internetissä paikallisten, maantieteeseen perustuvien kulttuurien rinnalle on noussut globaaleja, yhteisiin aatteisiin ja harrastuksiin perustuvia alakulttuureja. Moni kokee enemmän yhteenkuuluvuutta kansainvälisten verkkoyhteisöjensä kuin naapureidensa kanssa.

Verkkoyhteisöt ovat arkea vapaa-ajalla, mutta työelämässä tai oppimisessa ne eivät ole vielä lyöneet läpi. On kuvaavaa, että moni verkkokokous pykii pahasti, mutta verkkopeleissä 25 nettipelaajan yhteishyökkäys sujuu saumattomalla yhteistyöllä.

Diginatiiveina pidetään (nuoria) ihmisiä, joille internet on saumaton osa elämää. Tietotekniikan ja -verkkojen käyttöä kukaan ei kuitenkaan opi itsestään. Yllättävän monella diginatiivisukupolven nuorella on puutteelliset tietotekniset tiedot ja taidot, mikä uhkaa syrjäyttää heidät digitaalisten yhteisöjen, työelämän ja oppimismahdollisuuksien ulkopuolelle. Ei sovi unohtaa myöskään digitaalista sosiaalista pääomaa, sähköisiä verkostoja ja verkossa toimimisen sosiaalisia taitoja.

Jos ajatellaan, että oppiminen on tiedon kartuttamista, diginatiivit oppivat huomaamattaan joka päivä, kun tietoa virtaa eri muodoissa sosiaalisen median kanavissa ja keskusteluissa. Esimerkiksi Youtubesta on tullut merkittävä kansansivistäjä muutamassa vuodessa. Kun tiskikone antaa virheilmoituksen tai kohokas ei nouse, apua etsitään usein ensimmäiseksi Youtubesta.

Vielä kymmenisen vuotta sitten verkko-oppimisesta tuli mieleen lähinnä koulun ATK-luokassa pelatut oppimispelit ja Moodlen pdf-muotoiset kurssimateriaalit. Vastakkain olivat opettajavetoinen kontaktiopetus ja verkkokurssit, joista kontaktiopetusta pidettiin lähes aina laadukkaampana ja suositeltavampana vaihtoehtona. Yhteisöllisyyden ja vuorovaikutuksen katsottiin toteutuvan vain lähiopetuksessa, kun verkossa kaikki tekivät tehtävänsä itsenäisesti. Vastakkainasettelu on tarpeeton: verkko-oppimisessa ei vaan ole osattu hyödyntää verkon sisäsyntyistä vuorovaikutteisuutta ja yhteisöllisyyttä.

Yhteisöllinen oppiminen vaatii sekä oppijalta että opettajalta enemmän. Opiskelu ei saa mitään lisätehoa siitä, että luennot viedään videotallenteiksi ja keskustelut yritetään käydä kurssifoorumilla. Verkossa opiskelu vaatii järjestelyä, suunnittelua ja pedagogista mukauttamista sekä oppijoiden sitouttamista. Entä jos (verkossa) oppiminen ajateltaisiin kokonaan uudestaan? Oppiminen olisikin oppijoille uuden tiedon tuottamista ja jo itsessään ryhmään sitouttavaa? Verkossa toimivalle oppijayhteisölle annettava tehtävä ei olisikaan liian tarkkaan rajattu kysymys, johon etsitään opettajan ennakkoon määrittämiä oikeita vastauksia, vaan autenttinen ongelma, joka elää ja johon etsitään yhdessä monipuolisesti tietoa ja ratkaisumalleja. Tällöin erilaiset oppijat pääsisivät käyttämään vahvuuksiaan ja hyödyntämään omaa osaamistaan. Oppijat oppisivat uutta toinen toisiltaan ja oppijoiden moninaisuus muodostuisi vahvuudeksi eikä opettajan haasteeksi. Esimerkiksi Aalto-yliopistossa tätä menetelmää käytetään jo lähioppimisessa.

Virtuaalitiimejä ja hajautettuja organisaatioita on tutkittu ja työvälineitä kehitetty jo vuosikymmenten ajan, sillä hajautettuun organisaatioon on mahdollista koota mahdollisimman hyvä tiimi siitä riippumatta, missä päin maailmaa sen jäsenet sattuvat asumaan. Lisäksi työnantaja säästää toimitilakustannuksia ja työntekijät ovat tyytyväisempiä ja tuottavampia. Vastaavasti hajautettujen organisaatioiden sisäinen viestintä on heikompaa, kun epämuodollisia kasvokkain tapaamisia on vähemmän. Työntekijät voivat tuntea itsensä fyysisen työyhteisön puuttuessa jopa yksinäisiksi ja ulkopuolisiksi.

Tiedonkulku ja yhteinen tilannekuva vaativat hajautetussa organisaatiossa erityistä huomiota. Ennen vanhaan tupakkatauot olivat monella työpaikalla kriittiisiä tiedon kululle ja ryhmäytymiselle. Hajautetuissa organisaatioissa ei ole kuitenkaan tupakka- eikä kahvitaukoja, siksi tarvitaan ennalta valmisteltuja esityslistattuja tapaamisia sekä kasvokkain että verkossa. 

Hajautetuissa organisaatioissa kokousten strukturointi on kriittistä, sillä kahvitauot ja käytäväpalaverit eivät ole käytettävissä täydentämään sisäistä viestintää. Kaikki asiat on saatava käsiteltyä ja jaettu ymmärrys muodostettua kokousten puitteissa. Verkkokokous ei saa kuitenkaan olla alusta loppuun vain esityslistan läpikäyntiä, sillä kuulumisten vaihtaminen on tärkeä osa tiimin ryhmäytymistä. Usein suositellaankin esimerkiksi kokouksen ensimmäisen vartin varaamista jutustelulle ennen siirtymistä asialistaan ja pysymistä siinä. 

Hajautetut ryhmät perustuvat luottamukseen, sillä johto ei pysty valvomaan ja mikromanageroimaan maantieteellisesti hajautettua organisaatiota samalla tavalla kuin perinteistä toimitilaa. Vain tavoitteet ja tulokset ovat tärkeitä. Hajautettuihin tiimeihin rekrytoitaessa onkin tärkeää valita oma-aloitteisia henkilöitä, joihin voi luottaa ja antaa heille tilaa olla luottamuksen arvoisia. Tiimeille on uskallettava antaa autonomiaa siitä riippumatta, ovat ne hajautettuja tai eivät. Tuotteen ja asiakkaiden rajapinnalla on paras asiantuntemus asiakkaista, tuotteista ja avainprosesseista.

Hajautetuissa työyhteisöissä on muistettava huomioida myös etätyön haasteet. Jos osa tiimistä työskentelee paljon kotona, työn ja arjen erottaminen voi olla haastavaa. Usein pelätään todellisen työajan vähenemistä, mutta todellisuudessa moni tekee huomaamattaan ylipitkää päivää. Vaikka kyse olisi etätyöstä, se ei vähennä työnantajan vastuuta työajan seurannasta. Myös ergonomiaan ja työsuojeluun ei välttämättä huomata kiinnittää riittävästi huomiota. Toimistossa investoidaan ergonomisiin työkalusteisiin, mutta kotona työskennellään usein edelleen keittiön pöydän ääressä – niin kauan kuin selkä kestää.

Ihmisten internet tarjoaa uusia mahdollisuuksia muodostaa yhteisöjä sekä omassa elämässä, oppimisessa että työssä. Sekä ihmiset itse, työnantajat että yhteiskunta hyötyvät, mutta muutos ei tapahdu itsestään, se on suunniteltava, resursoitava ja johdettava. Suunnitteluun on otettava mukaan myös heidät, joita muutos oppilaitoksissa ja työpaikoilla eniten koskee, oppijat ja työntekijät itse.