Virkeä mieli vie tulevaisuuteen
Uutta osaamista

Kuva: Adobestock

Virkeä mieli vie tulevaisuuteen

Ihmiset tarvitsevat aikaa ja levollista ilmapiiriä uuden omaksumiseen. Tulos on sitä parempi, mitä tunnollisemmin ideariihessä kypsyteltyjä malleja testataan käytännössä.

Ennen nykyistä senioritutkijan tehtäväänsä Nokia Bell Labsissa neurologi Kiti Müller työskenteli pitkään Työterveyslaitoksen tutkimusprofessorina. Noilta ajoilta hänet muistetaan kannanotoista, joissa korostettiin levon merkitystä omaksumiskyvylle ja työteholle.

”Tutkin ja nostin esiin mekanismeja, joilla aivojen fysiologinen tila heijastuu kognitiivisiin toimintoihin. Nyt uudet sukupolvet ovat tulleet työelämään, ja tuntuu, ettei mikään ole muuttunut.”

Pidä tauko

Esimerkiksi rentouttavat tauot ovat Müllerin mielestä aliarvostettu resurssi. Varsinkaan uransa alku- tai keskivaiheessa olevat ihmiset eivät joko tunnista tai myönnä kehonsa lähettämiä hengähtämisen tarpeen signaaleja. Innostava työ ehkä imaisee niin, ettei sitä malta ”turhan takia” keskeyttää, tai hektinen huhkiminen tuntuu ainoalta vaihtoehdolta kovan paineen alla.

”Ihmiset väsyvät ja stressaantuvat, ja sitten heidän pitäisi vielä olla valmiita jatkuvaan uuden omaksumiseen. Se on mahdoton yhtälö”, Müller kiteyttää.

”Tyypillinen kehittämisen pullonkaula on vääriin oletuksiin perustuva tehokkuuden tavoittelu: automatisoidaan aiemmin ihmistyönä tuotettu prosessi, todetaan sen korvaavan 30 prosenttia henkilöresurssista, ja vähennetään väkeä saman verran.”

”Kyllä me saadaan sama aikaiseksi pienemmällä porukalla, kun tehdään fiksummin, on usein kuultu mantra. Mutta ei se niin suoraviivaista ole. Paperilla malli näyttää hyvälle, mutta kun sitä aletaan soveltaa, käytännössä ilmenee monenlaisia ongelmia”, Müller toteaa.

Kunnioita aikaa

Kehittämishankkeen onnistuminen edellyttää sen hyväksymistä, että ihmiset tarvitsevat aikaa ja levollista ilmapiiriä uuden omaksumiseen. Ei riitä, että workshopissa ideoidaan uusia käytäntöjä – oivalluksia on testattava käytännössä.

”Testausryhmiin on saatava mukaan myös niitä henkilöitä, jotka vastustavat uudistuksia, koska he näkevät usein selkeimmin kaiken sen, mikä ei toimi ilman merkittäviä työtapojen muutoksia.”

Müller luettelee digiaikakauden haasteita, joiden vaikutusta kokonaisuuteen usein vähätellään samalla kun innostutaan automaation hyödyistä.

”Järjestelmä takkuilee, ja energia hupenee ongelmien selvittelyyn. Samaan aikaan työkavereita on lähtenyt ja uusia tullut ehkä tilalle, joten yhteistyö hakee vielä muotoaan. Samalla oma työnkuva on muuttunut aiempaa vaativammaksi, kun rutiineja on siirretty teknologian hoidettavaksi.”

Töitä työnmuotoilijoille

Müller povaa työn kehittämiselle nykyistä vahvempaa pohjaa ja kantavampia tuloksia, mikäli organisaatioihin rekrytoitaisiin kokopäiväisiä työnmuotoilijoita.

”Olennaista on, että työnmuotoilija tuntee työn sisällön. Ilman työn ymmärrystä on vaikeata tunnistaa ongelmakohtia.”

”Pitäisi tavoitella sellaista yhteiskuntaa, jossa jokainen löytää paikkansa. Yksi haluaa koodata, toinen hoitaa vanhuksia. Molempien tahtotilaa ja kykyjä tarvitaan.”

– Neurologi  ja työelämätutkija Kiti Müller, senioritutkija, Nokia Bell Labs

 

 

Esimerkiksi sairaalassa työnmuotoilija tarkkailisi hoitohenkilökunnan työskentelyä, kuuntelisi sen näkemyksiä työn solmukohdista, ja selvittäisi, miten työtä voitaisiin sujuvoittaa. Sen jälkeen työnmuotoilija tekisi konkreettisen ehdotuksen, jota ryhdyttäisiin kokeilemaan.

”Mikäli kokeilusta saataisiin hyviä tuloksia, uusi malli otettaisiin käyttöön. Työnmuotoilija pystyisi objektiivisesti analysoimaan prosesseja, koska hän ei itse olisi niissä osallisena.”

Käsi on ajattelun jatke

Kun neurologi määrää lääkkeitä digitalisoituvan työelämän kivunlievitykseen, hän kirjoittaa reseptin koko yhteiskunnalle.

Aloitetaan koulusta. Mülleristä koulun tärkeimpiä tehtäviä on innostaa hakemaan tietoa ja kehittää asiayhteyksien ymmärtämisen taitoja.

”Oppimisen kannalta esimerkiksi käden taidot ovat tärkeitä. Käsi on ajattelun jatke – kun kirjoitat asioita muistiin käsin, aivosi keskittyvät prosessoimaan tietoa syvällisemmin kuin tietokoneella kirjoittaessasi.”

Seuraavaksi Müller suuntaa katseensa kotiin ja naapurustoon. Työelämän parantaja puhuu ruokalähettiä keittiössään odottavasta vanhuksesta, tyhjään kotiin palaavasta koululaisesta, tarpeettomuuden tunteensa traumatisoimasta pitkäaikaistyöttömästä ja uraputkessa kiitävästä lapsettomasta pariskunnasta, jonka mielestä työtä ja vanhemmuutta ei voi yhdistää, koska jompikumpi kärsisi.

Korttelin ikioma kotiapulainen

”Arjen hyvinvointi ja turvallisuuden tunne vähentäisivät huolia ja vapauttaisivat energiaa oppimiselle ja työn kehittämiselle. Jos jollain keinolla pystyisimme yhdistämään työelämän ulkopuolella olevien ihmisten toimintakyvyn ja ruuhkavuosissaan kiiruhtavan kansanosan avuntarpeet, kaikki voittaisivat.”

Müllerin visiossa esimerkiksi taloyhtiöt ja asukasyhdistykset voisivat palkata yhteisiä kotiapulaisia ja talonmiehiä huolehtimaan perheiden arjesta ja lähipiirin viihtyvyydestä.

”Pitäisi tavoitella sellaista yhteiskuntaa, jossa jokainen löytää paikkansa. Yksi haluaa suunnata kapasiteettinsa tekoälyn ja algoritmien kehittämiseen, toinen haluaa keskittyä arjen pyörittämiseen; molempien tahtotilaa ja kykyjä tarvitaan.”

Kirjoittaja

Lue seuraavaksi